Jotenkin sitä ajautui pohtimaan menneitä ja tulevia ihmissuhteita.
Ensimmäinen oikea poikaystävä oli joskus yläasteella. Sellasta pelleilyä, mutta sillon niin totista totta. Sit oli vähän vanhempi kaveri. Sit oli sellanen meille vai teille tyyppi... sitä nyt ei poikakaveriksi pystynyt sanomaan. Sit oli se tyyppi, joka lähti parhaan kaverin (entisen sellasen) mukaan. Tyyppi soittelee edelleen aika ajoin ja valittaa avioliitostaan ja valinnoistaan. Sit oli se lasten isä, jonka kanssa vierähti 10 vuotta elämästä.

Erosta on kohta 3 vuotta. Välillä kaipaa rinnalle kumppania, mutta toisaalta näin on hyvä. Kävin tässä taannoin kahvilla erään miehen kanssa. Vaikutti ihan mukavalta kaverilta, mutta kipinä puuttui minun puoleltani. Kaveri kyseli koska nähdään uudestaan, enkä oikeen tiennyt mitä tekisin. Lopulta sitten ajattelin, että kaippa sitä nyt voisi nähdä... eihän tässä nyt olla vielä sormuksia vaihdettu eikä lupauksia annettu. No mitä tekee tämä mies? Peruu tapaamisen viime hetkellä vedoten epäuskottavaan selitykseen. Sen jälkeen ei ole kuulunut mitään. Ei sen puoleen, että hirveesti harmittas, mutta silti. Luottamus miehiin karisee kerta toisensa jälkeen.

En siltikään suostu luopumaan toivosta. Jos ei nyt niin joskus minäkin törmään siihen oikeaan. Se voi tapahtua huomenna tai ensi viikolla... tai ensi vuonna... tai sen löytäminen voi kestää vuosia, mutta jonakin päivänä. Töissä seurasin vierestä, kun eläkeläiset löysivät toisensa vanhoilla päivillä. Eihän minulla oikeasti ole mitään hätää.

Ja sitten jotain mukavampaa. Tämä kun saatiin paremmilla äänillä uudelleen katsottavaksi niin on aivan pakko jakaa hyvää musiikkia muillekkin.
http://areena.yle.fi/tv/1568161
Tuon miehen kun saisi pulloon ja tikulla kiusata!